Hiiri

Villinä eläinlajina hiiri eli kotihiiri esiintyy eri puolilla maailmaa ihmisen asumuksissa ja ruokavarastoissa. Alkuperäisin ympäristö tällä eläinlajilla ovat kuivat, eteläiset arot, luultavasti Välimeren ympäristössä, missä kotihiiriä edelleen elää myös täysin luonnonvaraisina kaukana ihmisasutuksesta.

Lemmikkeinä hiiret ovat aikaisemmin olleet paljon nykyistä suositumpia. Hiiri on myös yksi pisimpään lemmikkinä olleista jyrsijöistä: lemmikkihiiriä pidettiin Euroopassa ja Aasiassa jo 1800-luvulla. On tavallaan sääli, että laji on mennyt ”pois muodista”. Hiirille on nimittäin melko helppo järjestää hyvät olot, joissa eläimet viihtyvät. Hiiret sopivat tästä syystä hyvin myös ensikertalaiselle lemmikin hankkijalle.

Hiiret ovat aktiivisimmillaan hämärässä ja yöllä. Elinikä on melko lyhyt, parisen vuotta.
Nykyään lemmikkeinä pidetään toisinaan muitakin lajeja, jotka ovat peräisin Afrikan kuivilta seuduilta ja olleet lemmikkeinä vasta melko lyhyen aikaa: egyptin- ja niilinokahiiriä, seeprahiiriä ja natalhiiriä (jotka nimestään huolimatta ovat rotan sukulaisia). Yhteistä näille on, että ne ovat arempia kuin perinteiset hiiret, ja niiden kesyyntyminen vaatii enemmän aikaa ja kokemusta. Okahiirillä ja seeprahiirillä on lisäksi helposti vahingoittuva häntä, ja ne ovat erittäin nopealiikkeisiä. Näistä syistä ne eivät sovi lasten käsiteltäviksi.

Ketterä kiipeilijä

Hiirten luontaiseen elämään kuuluu sekä liikkumista maan pinnalla että kiipeilyä. Vaikka lajin alkuperäiset elinympäristöt eivät ole kovin metsäisiä, hiiret ovat taitavia kiipeilemään rosoisilla kallioilla ja kaikenlaisilla muilla jonkinlaista jalansijaa tarjoavilla alustoilla.

Piilo- ja pesäpaikkoinaan hiiret käyttävät löytämiään koloja. Ne eivät ole yhtä intohimoisia kaivajia kuin monet muut lemmikkijyrsijät, jotka luonnossa kaivavat käytäväverkostonsa itse.

Kotona hiirten viihtymiselle tärkeää on saada elää samantapaisessa ympäristössä, johon ne hakeutuisivat luonnossakin: ne kaipaavat piilopaikkoja ja monenlaisia kiipeilymahdollisuuksia.

Perheenä tai laumassa

Ryhmässä eläminen on hiirten luontainen elämäntapa. Hiirillä on eräs harvinainen ominaisuus: urosten suhtautuminen toisiinsa riippuu osittain siitä, kuinka paljon hiiriä samalla alueella elää. Silloin kun hiiriä on harvassa, luonnonvaraiset kotihiiriurokset ylläpitävät kukin omaa reviiriään, jolle ne eivät päästä vieraita uroksia. Naaraat sen sijaan ovat tervetulleita, ja saman uroksen reviirillä voi elää useita naaraita. Naaraat ovat yleensä tällöin myös ystäviä keskenään. Jos hiirten väentiheys kuitenkin kasvaa yli tietyn rajan, urosten käyttäytyminen muuttuu. Ne eivät enää puolusta reviiriään toisilta uroksilta, vaan muodostavat urosten välisen arvojärjestyksen, jossa alempiarvoinen päästää ylempiarvoisen edelleen silloin, kun ne havittelevat samaa ruokapalaa tai naarasta. Arvojärjestyksen muodostettuaan urokset elävät sovussa kaikki samalla reviirillä.

Uroshiirten taipumus elää tilanteesta riippuen joko kukin omalla reviirillään tai kaikki yhteisellä reviirillä selittää myös sen, miksi lemmikkihiirten omistajilla on niin erilaisia kokemuksia siitä, tulevatko uroshiiret toimeen keskenään. Tavallisissa kodeissa, joissa on vain muutamia lemmikkihiiriä, ei yleensä voi pitää aikuisia uroksia yhdessä, koska siitä seuraa raivoisa ja hengenvaarallinenkin tappelu. On kuitenkin melko yleistä, että sellaisilla kasvattajilla, joilla hiiriä on kymmenittäin, urokset tulevat toimeen samassakin terraariossa. Tämä ei välttämättä edellytä sitä, että kaikki kymmenet hiiret olisivat samassa terraariossa.

Hiirillä on muiden jyrsijöiden tavoin erittäin hyvä hajuaisti, joten se kokee läsnäoleviksi myös ne hiiret, jotka ovat eri terraarioissa mutta samassa huoneessa tai samassa kodissa.

Kotonakin hiiri tarvitsee viihtyäkseen oikein valitun hiirikaverin.
Tavallisessa kodissa hiiriä on helpointa pitää pieninä naarasryhminä. Naaraat hyväksyvät yleensä uudenkin tulokkaan melko helposti, jopa aikuisen naaraan. Eräs hiirille ominainen piirre on, että kaksi samanaikaisesti esiteltyä uutta tulokasta on joskus helpompi hyväksyä kuin yksi.

Hiiret kuulostavat ihmiskorvin äänettömiltä. Ne kyllä viestivät keskenään äänillä, mutta hiirten äänet ovat niin sanottuja ultraääniä: niin korkeita ääniä, että ihminen ei niitä kuule.

Kuva: Krista Bäckström