Eläinseuralaiset

Lajitoverien seura

Niille eläinlajeille, jotka luonnossa elävät pariskunnittain tai ryhminä, lajitoverin seura ei ole pelkkää ylellisyyttä. Se on yksi kaikkein tärkeimmistä viihtyvyystekijöistä.

Lähes kaikki pikkulemmikit ovat seurallisia eläinlajeja, jotka eivät luonnossa koskaan eläisi yksin. Ihmisen seurasta on jonkin verran iloa kesylle eläimelle, jos se luottaa ihmiseen täysin, mutta paraskaan ihmissuhde ei riitä kokonaan korvaamaan toisen samanlajisen eläimen seuraa. Sosiaalisiin lajeihin kuuluvalla eläimellä pitäisi siksi olla kotona seuranaan vähintään yksi oikein valittu lajikumppani. Kuten olet varmaan huomannut, tästä syystä näilläkin sivuilla eläimistä puhutaan monikossa kaikkien muiden lajien paitsi hamsterien kohdalla, jotka ovat pikkulemmikeistä ainoita luontaisia yksineläjiä.

Mikä tahansa lajikumppani ei silti sovi seuraksi. Joidenkin lajien aikuiset urokset tappelevat keskenään, joissain lajeissa taas naaraskaan ei hyväksy toista naarasta. Tarkempaa tietoa siitä, miten omasta eläinlajista valitaan sopivat kumppanukset, löydät tämän sivuston eläinlajien esittelysivuilta. Myös lemmikkiharrastajien yhdistysten nettisivuilla on hyödyllistä tietoa.

Jyrsijäharrastuksen alkuaikoina ei vielä ymmärretty, miten tärkeää lajitoverien seura on eläimen viihtyvyydelle. Niiltä ajoilta on peräisin ajattelutapa, jota kohtaa toisinaan edelleen: yhden kanin tai marsun ostamista on totuttu ajattelemaan normaalina asiana. Pahaa-aavistamaton omistaja ei myöskään usein huomaa eläimessä ulospäin mitään merkkejä siitä, että se kärsisi yksinäisyydestään. Tutkimusten perusteella kuitenkin tiedetään, että esimerkiksi kanin pitäminen eristettynä muista kaneista nostaa sen stressihormonitasoa vielä enemmän kuin sen pitäminen pienessä häkissä.

Kahden tai useamman eläimen ottamisesta on iloa myös omistajalle. Eläinten käyttäytyminen on yleensä monipuolisempaa ja mielenkiintoisempaa kuin yksin pidetyn eläimen. Lisänä on se etu, että omistaja saattaa saada luonteeltaan erilaisia yksilöitä. Yksi saattaa olla vilkas vipeltäjä, jonka puuhia on hauska seurata, toinen taas saattaa viihtyä paremmin sylissä.

Kesyyntyminen ei edellytä yksinoloa

Yleinen harhaluulo on, että yksin pidetty eläin kesyyntyisi paremmin kuin yhdessä elävät. Tosiasiassa eläimen kesyys riippuu lähinnä kahdesta tekijästä: kuinka paljon myönteistä ihmiskontaktia kyseinen yksilö on saanut nuoruudessaan ja kuinka hyvin nykyinen omistaja ylläpitää sen kesyyttä säännöllisellä, mieluiten päivittäisellä seurustelemisella sen kanssa. Lisäksi perinnöllisillä, synnynnäisillä ominaisuuksilla on hiukan vaikutusta siihen, kuinka helposti mikäkin yksilö kesyyntyy.

Paljon myönteistä ihmiskontaktia saaneet eläimet ovat siis kesyjä ja luottavaisia riippumatta siitä, saavatko ne elää samanaikaisesti myös eläinseurassa. Kovin vähälle seurustelulle jäänyt eläin puolestaan pysyy ihmisarkana, vaikka se joutuisi elämään ilman lajikumppania.

Eläinkumppanusten valinta

Jokaisella eläinlajilla on omat erityispiirteensä sen suhteen, minkä ikäisiä ja mitä sukupuolta olevia eläimiä voi laittaa yhteen. Näihin kannattaa tutustua huolellisesti jo ennen eläimen hankintaa.

Helpoin tapa saada hyvät eläinkaverukset on ottaa jo alun alkaen kaksi tai useampia eläimiä. Jos ollaan ottamassa poikasia, sukupuolten määrityksessä on oltava tarkkana, koska monien lajien urokset ja naaraat muistuttavat poikasina kovasti toisiaan. Jopa eräät eläinkaupat ovat myyneet joskus urospoikasia naaraina. Kokeneet kasvattajat ja kokeneimmat eläinkauppiaat osaavat erottaa sukupuolet pienistäkin poikasista.

Kun suunnitellaan kotiin otettavia eläimiä, kannattaa muistaa, että eläinten kokemuksiin vaikuttavat muutkin kuin samassa häkissä olevat eläimet. Kaikilla pikkulemmikeillä on hyvä hajuaisti, joten ne ovat selvillä siitä, mitä eläimiä on saman asunnon muissa huoneissa.

Seuraksi tällaisista kauempaa havaituista eläimistä ei mainittavasti ole, mutta reviirin puolustamiseen taipuvaiset eläimet saattavat kokea muiden eläinten hajun kilpailijan läsnäoloksi. Tästä seuraa muun muassa se, että sellaisetkin urokset, jotka saattaisivat muuten tulla keskenään toimeen samassa häkissä, voivat alkaa tapella jos saman asunnon muista huoneista kantautuu naaraiden tuoksua.

Uroksen kastraatio

Kastrointi eli kivesten poistaminen on monessa tapauksessa tarpeen urosten pitämiseksi lemmikkeinä. Kastroitu uros ei voi siittää pentuja, ja joillain lajeilla sen käyttäytyminen muita uroksia kohtaan muuttuu rauhallisemmaksi. Kanin, marsun, rotan ja chinchillan kastraatioita tekevät sellaiset eläinlääkärit, jotka ovat muutenkin pienten nisäkkäiden asiantuntijoita. Kastraatiota suunniteltaessa on syytä muistaa, että uroksella voi olla siittiöitä vielä muutaman viikon ajan kastraation jälkeen, joten se kannattaa varmuuden vuoksi laittaa naarasseuraan vasta kuukauden kuluttua leikkauksesta.

Jos perheessä on kaksi urosta, jotka kastroidaan, se on parempi tehdä molemmille samaan aikaan. Tällöin niiden sopu säilyy todennäköisemmin. Jos vain toinen uros kastroidaan, voi käydä niin että kastroimaton alkaa ahdistella kastroitua.

Totuttaminen uuteen eläimeen

Uuden eläimen hankkiminen seuraksi omalle lemmikille alkaa sen selvittämisellä, millainen kumppani tässä eläinlajissa olisi sopivin. Lähes kaikissa pikkulemmikkilajeissa uros hyväksyy uuden aikuisen naaraan, mutta tällöin uros on kastroitava vähintään kuukautta aikaisemmin jälkikasvun välttämiseksi. Useimmille lajeille uusi poikanen on helpompi hyväksyä kuin aikuinen, mutta tästä on poikkeuksia.

Kun yksin eläneelle eläimelle hankitaan kumppania, niiden esitteleminen toisilleen on suunniteltava huolellisesti, jotta niiden suhde alkaa kehittyä toivottuun suuntaan. Vaikka uuden eläimen sukupuoli ja ikä olisi valittu huolellisesti ja oikein, vanha eläin saattaa silti aluksi kokea tulokkaan paitsi vieraana ja outona, myös tunkeilijana tai pelottavana. Siksi eläinten totuttaminen toisiinsa tehdään vähitellen. Jos eläimet laitetaan yhteen yhtäkkiä, seurauksena voi olla tappelu, joka voi johtaa uuden tulokkaan vakavaan vahingoittumiseen. Oikein hoidettu totutus sen sijaan voi tehdä eläimistä sydänystävät.

Uutta eläintä hankittaessa kannattaa sopia myyjän kanssa, että eläimen voi tarvittaessa palauttaa, jos oma eläin ei yrityksistä huolimatta ystävysty sen kanssa. Joskus nimittäin käy niin, että etenkin pitkän yksinolon jälkeen eläin on niin erakoitunut, että se ei enää hyväksy uutta kumppania. Useimmiten kuitenkin oikeanlainen totutusvaihe johtaa eläinten ystävystymiseen.

Totuttamisessa on kaksi kulmakiveä, jotka voi toteuttaa usealla eri tavalla. Ensimmäinen on se, että eläimet tutustutetaan perusteellisesti toistensa yksilölliseen ominaishajuun ennen kuin ne ensimmäistä kertaa näkevät toisiaan. Toinen on se, että eläinten ensikohtaaminen tapahtuu ”puolueettomalla maaperällä”, jota vanha eläin ei puolusta reviirinään. Paras tulos saadaan käyttämällä molempia keinoja ja malttamalla edetä tarpeeksi hitaasti.

Toistensa ominaishajuun tutustuttaminen voidaan tehdä esimerkiksi niin, että käytetään kahta eri häkkiä. Ne voivat olla samassa tai eri huoneissa, mutta joka tapauksessa jonkin matkan päässä toisistaan. Vanha eläin on toisessa häkissä ja uusi toisessa. Eläinten paikkoja vaihdetaan päivittäin, jolloin kumpikin eläin päätyy joka päivä häkkiin, jossa vallitsee toisen osapuolen ominaistuoksu. Eläinten siirtojen aikana varotaan tarkasti, että ne eivät tässä vaiheessa vielä vahingossakaan pääse kosketusetäisyydelle toisistaan, esimerkiksi käyttäen siirroissa ”välivarastona” pientä kuljetushäkkiä. Kun näitä paikanvaihtoja on harrastettu noin viikon ajan, eläimet kokevat toistensa ominaishajun jo melko tuttuna, ja voidaan aloittaa niiden tutustuttaminen.

Tutustuttamiseen sopii parhaiten sellainen huone asunnosta, jossa vanha eläin ei yleensä oleskele. Eläimet laitetaan mahdollisimman suureen, puhtaaseen häkkiin tai muuhun tilaan, jossa niillä on paljon mahdollisuuksia väistää toisiaan, mutta samaan aikaan tila on sen verran rajallinen, että jompikumpi eläin on helppo ottaa välittömästi pois, jos uhkaa syntyä tappelu. Kanien tapauksessa on parasta varata kokonainen huone, kun taas hyvin pienten eläinten kuten hiirten kohdalla voi riittää esimerkiksi tyhjä kylpyamme, jossa tulppa on tiukasti kiinni.

Ensikohtaaminen järjestetään asettamalla eläimet häkkiin mahdollisimman kauas toisistaan, mielellään uudempi eläin ensin. Eläinten tutustumista valvotaan tarkasti. Jos toinen alkaa selvästi ahdistella toista tai yrittää purra, ne erotetaan välittömästi. Jos kaikki menee hyvin ja ne nuuhkivat toisiaan ystävällisesti, kuten useimmiten tapahtuu näiden valmistelujen jälkeen, ne voidaan siirtää varsinaiseen häkkiin – mieluiten siihen, jossa uusi tulokas oli viimeksi. Eläinten sopua tarkkaillaan edelleen. Jos kaikki menee edelleen hyvin, häkit voi yhdistää oviaukoistaan molemmille yhteiseksi suurhäkiksi.

Lauantaiaamu on usein kätevä ajankohta tämän ensitapaamisvaiheen aloittamiselle, koska silloin eläinten sopua voi tarkkailla koko viikonlopun ja lähteä sitten maanantaiaamuna rauhallisin mielin töihin tai kouluun.

Totuttaminen tällä tavalla voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta vaivan palkaksi saa sen, että oikein valittujen ja oikein totutettujen eläinten yhdessäolo lähtee yleensä käyntiin erittäin sopuisasti. Nopeampi yhteen laittaminen voi onnistua etenkin silloin kun tuodaan yksinäiselle urokselle täysikasvuinen naaras, mutta yleensä paras pohja kestävälle pikkulemmikkien sydänystävyydelle saadaan malttamalla edetä alussa tarpeeksi hitaasti.

Muut eläinlajit

Samassa häkissä tai muussa asumuksessa pidetään vain yhden eläinlajin edustajia. Vaikka luonnossa monet eri jyrsijälajit esiintyvätkin samassa metsässä tai samalla arolla, tilanteen toimivuus perustuu siihen, että kaikilla on erittäin paljon tilaa pysytellä omissa oloissaan. Häkin tai kokonaisen huoneenkin kokoinen tila on siihen liian pieni ja johtaa helposti tilanteeseen, jossa pienemmän tai vähemmän temperamenttisen lajin edustajat joutuvat stressaantuneina väistelemään toisia. Jotkin jyrsijät, kuten mongoliangerbiili, voivat myös suoraviivaisesti hyökätä tappamaan kilpailevan jyrsijälajin jäsenet.

Yleisimmin lemmikinomistajilla esiintyvä kahden eri lajin yhdistelmä on kääpiökanin ja marsun pitäminen yhdessä. Marsulle voi silloin käydä ajan mittaan huonosti kahdestakin syystä. Samankokoinenkin kani on huomattavasti marsua vahvempi ja voi ärtyessään vahingoittaa sitä vakavasti takajalkojen potkulla. Lisäksi monet kanit kantavat pasteurella-bakteeria, joka on kanilla oireeton mutta voi aiheuttaa marsulle hengenvaarallisen hengitystieinfektion.

Koirien ja kissojen annetaan joissain kodeissa katsella häkissä olevia jyrsijöitä tai kaneja ja ajatellaan tilanteen olevan vaaraton, koska koira tai kissa ei kuitenkaan pääse eläimiin käsiksi. Häkin asukkaat saattavat silti kokea tilanteessa jatkuvaa pelkoa, vaikka ne eivät ilmaisi sitä mitenkään näkyvästi, esimerkiksi säntäilemällä.

Jyrsijöiden ja kanien tapa ilmaista pelkoaan jää helposti huomaamatta, koska pelätessään ne koettavat lähinnä olla mahdollisimman huomaamattomia. Luonnossa tämä olisi tarkoituksenmukaista, koska petoeläimet huomaavat helpoimmin liikkuvat kohteet, joten vaaran uhatessa saattaa pelastua se, joka pysyy paikoillaan. Omistajan on tässä tapauksessa ennaltaehkäistävä ne tilanteet, joissa lemmikit saattavat mahdollisesti kokea pelkoa tai stressiä. Etenkin kissan tai koiran kiinteä katse tuntuu monista pikkulemmikeistä ahdistavalta, koska luonnossa petoeläimetkin usein tuijottavat saalistaan hetken aikaa tiiviisti juuri ennen hyökkäystä.

Kuva: Merja Forsman